Malaga 26.08.2002

Seiväshypyn nykytilasta
Kommentti Helsingin Sanomien uutiseen 21.8.

Helsingin Sanomien julkaisema Jyri Raivion uutinen Washingtonista on huolestuttava.

Los Angeles Times -lehden ja USA:n yleisurheiluliiton tilastojen mukaan viimeisten kahdentoista vuoden aikana 31 seiväshyppääjää on saanut vakavia vammoja ja jo 20 hyppääjää on kuollut tapaturmaisesti vuoden 1980 jälkeen. Viime helmikuussa vasta 19-vuotias amerikkalainen Kevin Dare menehtyi epäonnistuneessa hypyssä saamiinsa vammoihin. USAssa seiväshyppy onkin luokiteltu nykyään vaarallisiin extreme-lajeihin, kilpa-autoilun ja Base-laskuvarjohyppyjen rinnalle.

Suomessa seiväshypyn harrastajia on tällä hetkellä noin tuhat. Sitten 1960-luvun Risto Ankion ja Pentti Nikulan sekä 70-luvun Antti Kalliomäen, ei suomalaisia seiväshyppääjiä ole nähty kansainvälisten arvokisojen palkintokorokkeilla, vaikka suomalaiset teräsmiehet ottivat ensimmäisinä Euroopassa käyttöönsä lasikuituseipäät (1961). Viimeisten vuosikymmenien aikana suomalaiset eivät siis ole saavuttaneet lajissa kansainvälistä menestystä. Tavoite on karannut käsistä, eikä ihme.

1950-luvun terässeiväskauden edustajana tiedän, että seiväshyppy lajina vaatii tiettyä rämäpäisyyttä, mutta rajansa kaikella. Nykyisen välinekehityksen vauhdissa seiväshyppääjä sinkauttaa kohta itsensä yli seitsemän metrin, mutta kuka vastaa seurauksista? Vapaa pudotus 4-6 metristä pehmeään alastuloon sujuu varmalta ja kokeneelta seiväshyppääjältä hyvissä sääolosuhteissa vammoitta, mutta tämän korkeammalta riskit
kasvavat. Seurauksena saattavat olla elinikäiset vauriot, halvaantuminen tai jopa hengenmeno.

Ihmettelen suuresti, miksi asiantuntijat edelleen kehittelevät
seiväshyppyyn välinettä, jolla on tarkoitus ylittää seitsemän metriä. Nyt ollaan eksytty todella vaaralliselle tielle.

Riskien ottamisen sijaan nuorille seiväshyppääjille pitää korostaa
tekniikan ja kehonhallinnan kokonaisvaltaista taitamista, vaarojen
tajuamista ja niiden välttämistä. Paluu terässeipääseen on vielä mahdollista ja varmasti järkevää. Silloin voitaisiin palata tilastojen valossa ihmisen suorituskyvyn oikeaoppiseen vertailuun.

Suomi voisi olla aloitteentekijä Kansainvälisessä Olympiakomiteassa. Seiväshyppy pitää puhdistaa välineurheilun rasitteista, sillä laji vaatii nuorukaisilta ennen kaikkea henkisiä ominaisuuksia: kykyä pitkäkestoiseen keskittymiseen ja yhteistyökykyä kilpakumppanien kanssa, useimmiten ankarissa olosuhteissa. Tietysti laji vaatii myös fyysisiä ominaisuuksia
kuten nopeutta, voimaa ja jopa akrobatiaa, mutta milloinkaan sen ei pitäisi vaatia nuorelta urheilijalta sellaista järjetöntä riskinottoa, jota extreme-lajeissa edellytetään.

Seiväshyppy on ollut olympialaji vuodesta 1896 asti.

Eeles Landström

>>Takaisin ylös
<<Takaisin Toreador sivulle

-----------------------------------------------------------------------------------